Matkalla Krikoniin, läpi metsän.

Luku 2: Matkalla Krikoniin

Aamu valkeni kauniina ja viileänä. Puut huojuivat tulen mukana ja Zuman turkkiin tippui lehtiä, jotka näyttivät oransseina kauniilta Zuman mustaa turkkia vasten.
      Zuma nousi ensimmäisenä, se hyppelehti ja yritti napata lehtiä ilmasta.Zuma mitä sinä teet? Rebekka kysyi hymyillen Zumalta, joka leikki kuin pieni pentu vaikka oli jo sen verran vanha, että tavallinen samanikäinen koira ei olisi pystynyt leikkimään samalla tavalla.Leikin. Eikö koirat saisi leikkiä aamulla? Zuma kysyi ja katsoi pettyneenä Rebekkaa.Tottakai saat, mutta kohta on ruokaa. Mutta Zuma kuuli vain sanan tottakai ja jatkoi siis leikkejään iloisesti.
     Rebekka rupeesi paistamaan lihaa nuotiossa ja otti rinkaastaa leipää ja vettä.
Zuma meni säikäyttämään vaeltajan pahan päiväisesti. Se meni haukahtamaan kumealla ja vahvalla äänellä suoraan vaeltajan korvan juureen, jolloin vaeltaja heräsi, ja säikähti.
      He söivät aamisen ja lähtivät sitten matkaan.Eikö kannattaisi kutsua hevoset ja hakea jousi, jos olemme menossa sitä yhtä...
... oikotietä Zuma kysyi ja siitä näki selvästi, että sitä hermostutti.Zuma rakas älä hermoile jousen voit hakea itsekkin tiedät missä se on. Minä kutsun hevoset.Sen sanottuaan Rebekka kutsui kaksi hevosta, mustan ja ruskean. Samaan aikaan Zuma lähti juoksemaan poispäin.
Vaeltaja katsoi hetken aikaa Zuman perään, muttei kysynyt mihin Zuma meni vaan tyytyi odottamaan, että se tulisi takaisin. Hevoset laukkasivat heidän luokseen ja he hyppäsivät kyytiin.
  Rebekka otti mustan hevosen ja vaeltaja ruskean. Hetken päästä Zuma tuli takaisin suussaan puusta tehty kestävän näköinen jousi johon oli kaiverrettu kirjaimia joita vaeltaja ei tunnistanut.

Zuma hyppäsi kahdelle jalalle mustaa hevosta vasten, joka ei välittänyt siitä, että sitä vasten hyppii koira. Zuma ojensi jousen Rebekalle joka otti jousen ja rapsutti Zumaa korvan takaa.

“Mennään” Rebekka sanoi ja he lähtivät raavaamaan hevosillaan tasaista metsäpolkua.
Vähitellen metsä alkoi muuttua synkemmäksi ja tiheämmäksi ja vaeltaja mietti onko täällä ihan turvallista. Mutta he jatkoivat matkaansa välittämättä synkkyydestä ja metsän tiheydestä. Heillä oli kuitenkin polku eikä heidän tarvinnut siis mennä puiden ja ilkeiden eläimien seassa jota eli metsän sillä alueella. Zuma kulki edessä sen jälkeen vaeltaja, sitten Rebekka ja viimeisenä asteli joku jota kukaan ei huomannut. Se ei pitänyt lainkaan ääntä ja se käveli kokoajan kyyryssä. Mikälie se olikin se ei ollut ihminen. Ihmiset eivät kulje neljällä jalalla, pää alhaalla näyttäen niin kamalan surkeilta.
    Lopulta tuli yö jolloin piti leiriytyä. Vaeltaja ehdotti, että he menisivät kallion juureen nukkumaan, koska siitä saisi edes jotain turvaa. Rebekka ja Zuma pitivät pienen palaverin ja hyväksyivät sitten ehdotuksen. Zuma otti ensimmäisen vahtivuoron ja vahti kaikki aistit tarkkoina, mutta olentoa, joka kulki heidän perässään kun he ratsastivat ei näkynyt eikä kuulunut missään. Yö pimeni pimenemistään, mutta Zumaa ei pelottanut. Se oli ollut täällä ennenkin, eikä täällä ollut muuta pelättävää kuin jotkut metsän karmivat eläimet. Zuman vuoro loppui ja tuli Vaeltajan vahtivuoro.
    Vaeltaja oli selkä kalliota vasten jousi kädessä ja yritti katsoa mustaan pimeyteen. Edes kuu ei valaissut tiheään metsään. Kuun kyllä näki, jos osasi katsoa juuri oikeasta kohdasta puiden oksien välistä, mutta mitä hyötyä on nähdä kuu, joka ei anna valoaan tähän synkkään metsään. Vihdoinkin Vaeltajan vahtivuoro loppui ja hän meni herättämään Rebekan.
     Rebekka otti jousen ja meni seisomaan samaan kohtaan kuin vaeltaja.
Rebekan vahtivuorolla ei tapahtunut mitään paitsi, että metsästä tuli valoisampi, kuin aurinko nousi. Ei metsä toki valoisa vieläkään ollut.

Ensimmäinen luku, jossa on kaksi tapaamista

1. Luku, jossa on kaksi kohtaamista
"Zuma, hiljaa!" Rebekka käskee koiraansa, joka murisee ilkeästi edessä olevalle sudelle, joka ei ole tehnyt elettäkään minkäänlaiseen irvistelyyn tai hyökkäilyyn. Susi näytti itseasiassa, jotenkin kärsineeltä ja Rebekan kävi sitä sääliksi.
Emäntä... Zuma katsoi emäntäänsä ja viestitti selvästi ettei luottanut suteen.
Zuma se ei ole tehnyt mitään. Kysy mitä se tekee täällä. Rebekka puhui samalla kielellä.
Mitä teet täällä? Zuma kysyi sudelta.
Saalistan... Susi vastasi.
Mitä saalistat? Zuma tiedusteli lisää.
Pentuni meinaavat kuolla nälkään ja sinä kysyt mitä saalistan! Susi puhui ärtyyneesti. Ei ollut sen vika, että se oli törmännyt tämän kaksikon reitille.
"Zuma päästä se." Rebekka käski tiukalla äänensävyllä.
Mene vain. Zuma sanoi sudelle, joka nyökkäsi kiitollisena ja lähti hölkäämään poispäin.
      "No niin Zuma, syödään." Rebekka sanoi ja alkoi ottamaan tavaroita rinkastaan.
He söivät hyvän aterian ja menivät sitten lepäämään. Hetken aikaa nukuttuaan Zuma valpastuin puiden takaa kuului ääniä, ei mitään isoa, otus ei pitänyt paljoakaan ääntä.
Mutta sillä oli kaksi jalkaa...
 Kaksijalkainen, varmaan ihminen, luultavasti mies, aika hoikka ja pitkä. Zuma  sanoi ja hänen emäntänsä oli heti pystyssä, eikä näyttänyt tippaakaan väsyneeltä.
       Puiden takaa asteli pitkä ja hoikka mies, jolla oli tummathiukset ja yllään tummahkot kuluneet vaatteet sekä vihreät vaellus saapaat. Zuma valpastui vielä enemmän.
Zuma sinä ylireagoit taas. Rebekka sanoi ja katsoi Zumaa vakavalla katseella.
Enkä. En luota vieraisiin ja tiedät sen. Suojelen vain sinua. Zuma väitti vastaan, mutta rauhoittui kuitenkin.
        Juuri saapuneen miehen mielestä tilanne vaikutti hyvinkin hämmentävältä. Nainen ja musta, ruskea koira (joka näytti seefferiltä, mutta tuohon aikaan ei ollut rotuja.) selvästi puhuivat toisilleen. Ei mies tästä mitään ymmärtänyt ja oli sitä mieltä ettei varmaan haluaisikaan. Puhe kuullosti enemmän laululta, kuin tavallisilta murahduksilta ja haukuilta.
Keskellä tätä tiheää mänty-ja kuusimetsää. Tälläistä mies ei varmaan enää koskaan näkisi eikä kuulisi.
        Mies jäi katsomaan Zumaa, tuota tavallisen näköistä koiraa, joka oli kuitenkin jollain tavalla aivan erikoinen. Sen turkki kiilsi ja oli aivan puhdas vaikka se makoili kokoajan metsässä.
Sen ruskeat silmät kertoivat luotettavuudesta ja siitä, ettei se koskaan jättäisi rakkaitaan pulaan vaan taistelisi viimeiseen hengenvetoon asti. Zuman kaulassa ei ollut sellaista tavallista mustaa nahkapantaa jota Krikonin nahkasepät valmistivat. Panta oli sinisen erisävyjä täynnä, mutta miehen huomion sai kuitenkin Zuman hopeinen medaljonki, joka hohti hämärässä metsässä ja joka oli kiinni Zuman pannassa.
Mies käänsi katseensa naiseen, jota hän kuvaili kauniiksi, jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja joka oli pukeutunut metsän väreihin. Naisella oli kaulassaan sinistä hohtava ketju jonka päässä riippui samanlainen hopeinen meldaljonki, kuin Zumalla.
        Mies katsoi Zumaa, joka oli paljastunut hampaansa uudelleen ja päätti, että on aika esittäytyä.
"Olen vaeltaja Etelän-maista, vaellan ympäriinsä ja kerään uutisia kaupungeista.
Tämä metsä on vain oikopolku jota käytän, mutta... ...pakko kai se on myöntää eksyin.
Olen matkalla Krikoniin." Vaeltaja kertoi ja häntä varmaan nolotti, kun oli eksynyt vaikka oli kulkenut monet kerrat täälläkin metsässä.
"Zuma lopeta! Ja istu, tule tänne nyt!" Rebekka käski ja Zuma totteli, vastahakoisesti, mutta heti.
"Olet matkalla Krikoniin me voimme näyttää tien. Jos lähdemme huomen aamulla olemme olosuhteista riippuen perillä kahdesta päivästä viikkoon." Rebekka sanoi ystävällisesti.
Vaeltaja kiitti, otti huovan ja meni nukkumaan.
Zuma jos viitsisit...
Mutta ennen kuin Rebekka oli saannut lausetta loppuun, Zuma oli jo nyökännyt ja jäännyt vartioimaan vaeltajaa. Vaeltaja nukkui kuin tukki, joten Zumakin nukahti, mutta jos Vaeltaja olisi liikahtanutkaan Zuma olisi herännyt.

Alotus ☺

Tänne voin laitella jotai jatko tarinoita :)